Englishman in Helsinki: Sting Hartwall Areenalla

Ensimmäinen Stingin keikkani oli unohtumaton. Olimme paikalla hyvissä ajoin ja ostelimme oheistuotteita. Tuli ostettua paitaa ja pipoa 57th & 9th -kiertueen teemalla tietenkin.

Olimme saaneet hyvät istumapaikat läheltä lavaa. Olimme hyvän näköetäisyyden päässä.

Sting ja hänen poikansa Joe Sumner aloittivat konsertin yhdessä tuoreella, upealla Heading South on Great North Road kappaleella. Sen jälkeen Sting poistui lavalta ja poika jatkoi noin puolen tunnin verran omilla biiseillään.

Stingin tullessa uudelleen lavalle koko Hartwall areena sähköistyi. Kappaleita tuli tiuhaan tahtiin, nopeatempoisina versioina. Pääosin konsertti koostui The Policen aikaisista kappaleista, mutta myös soolotuotannolle oltiin jätetty tilaa.

Noin kahteen tuntiin mahtui 21 kappaletta, eikä 65-vuotiaassa tähdessä näkynyt jälkeäkään väsymisestä tai leipiintymisestä. Tietysti merkille pantavaa on se, että vaikka kiertue pyörii Stingin uusimman 57th & 9th -albumin ympärillä, konsertissa kuultiin vain kolme kappaletta albumilta.

Vaikka tykkään kokonaisuudessaan kaikista Stingin kappaleista, niin illan tähtihetki minulle oli hengästyttävä Desert Rose. Sting levytti kappaleen alunperin algerialaisen Cheb Mamin kanssa vuoden 1999 albumille Brand New Day.

Se on suurin Sting-suosikkini kautta aikojen, rockin ja arabialaisen musiikin vastakohtaisuuden takia.
Mainitsin aikaisemmassa blogipäivityksessäni Queen + Freddie + Adam kuinka paljon rakastan eri musiikkityylien risteytystä, siinä tapauksessa rockin ja oopperan.

Myös valot olivat erityisen hienot. Sting käytti mielestäni hyvin harvoin nähtävää keltaista valoa ja se toimi erittäin hyvin. Olin mykistynyt ohuista valojuovista, joista muodostui upeita edestakaisin liikkuvia ristikoita.

Valot olivat todellakin upeat. Vastaavanlaiset olen nähnyt vuonna 2010, kun U2 vieraili Suomessa. Tosin mikäli näitä kahta vertaa, niin kyllä U2 vetää pidemmän korren. Tämä oli hyvin basic-keikka, luonteeltaan intiimimpi. Musiikillisesti tämä antoi valtavasti.

Syy siihen miksi alunperin aloitin blogin pitämisen on, sen lisäksi että haluan jakaa upeat kulttuurikokemukseni, se etten aina tarkkaan muista kokemiani ihania hetkiä. Kaupungin valot toimii samalla myös päiväkirjanani.


Settilista: Hartwall Areena 28.9.2017

1. Heading South on the Great North Road

2. Synchronicity II
3. If I Ever Lose My Faith in You
4. Spirits in the Material World
5. Englishman in New York
6. Every Little Thing She Does is Magic
7. Mad About You
8. Fields of Gold
9. Shape of My Heart
10. Petrol Head
11. She's Too Good for Me
12. Message in a Bottle
13. Ashes to Ashes (Joe Sumner)
14. Walking on the Moon
15. So Lonely
16. Desert Rose
17. Roxanne/Ain't No Sunshine

18. Next to You
19. I Can't Stop Thinking About You
20. Every Breath You Take

21. Fragile

1. Play Video
2. Play Vid
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   

Turun Viimeinen laiva on täydellinen

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Tein ensimmäisen teatterimatkani Turkuun ja voin sanoa että se kannatti. Kävin katsomassa Turun kaupunginteatterissa musikaalin Viimeinen laiva.

Minulla ei ollut kovinkaan suuria odotuksia, koska olen nähnyt musikaaleja paljon ja suurimmilta osin musikaalit ovat liian täynnä kaikkea... Voin myöntää suoraan, etten juurikaan pidä musikaalista tyylilajina, vaikka muutamia erittäin hienoja olenkin nähnyt.

Palataan Viimeiseen laivaan. Nyt voin sanoa että uskoni musikaaleihin palasi, kiitos siitä ohjaaja ja Turun kaupunginteatterin taiteellinen johtaja Mikko Kouki.

Kuinka täydellinen voikaan hyvä esitys olla.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Aloitan ohjauksesta: Koukilla on visio. Hän näki esityksen kolme vuotta sitten, jolloin hänen täytyi tuoda tarina Turkuun, joka satamakaupunkina on omiaan Viimeisen laivan tarinalle.

Entä lavastus? Ei mitään liikaa, toteutus oli hieno ja kaikki toimi saumattomasti. Lavan syvyyttä oli hienosti käytetty hyväksi. Tarkemmin ajatellen lavastus oli ehkäpä upein ja tyylikkäin jonka olen koskaan nähnyt. Ja olen nähnyt paljon upeita teoksia ympäri Suomen.

Niin ikään valot olivat myös hienosti toteutettu. Yhteistyö selvästi pelaa Turun Kaupunginteatterilla. Erikseen täytyy mainita se merestä nouseva, pakkasen tuoma usva laiturille. Mikä näyttämökuva!

Sumu ei ole koskaan näytänyt paremmalta.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Puvustus toimi hyvin. Ainoa mistä en pitänyt oli baarinpitäjän hahmon puvustus ja maskeeraus. Näin hänet jotenkin hieman suttuisempana, enkä niin räikeänä henkilöhahmona - mutta nämähän ovat makuasioita.

Ja sitten pääsenkin näyttelijöihin: pääroolissa Gideon Fletcherinä loistaa Olli Rahkonen. Hänen vastaparinaan Meg Dawsonina nähdään Anna Victoria Eriksson, joka on teki myös hienon roolisuorituksen. Jonas Saari oli erittäin karismaattinen Jackie White, kerrassaan upea roolityö. Taneli Mäkelän isä James O'Brien ja Jussu Pöyhösen Arthur Millburn ansaitsevat myös kiitoksen onnistuneista roolisuorituksista. Kaikenkaikkiaan koko työryhmä loisti näytöksessä.

Lupaan, että ensimmäinen kertani Turun Kaupunginteatterissa ei jää viimeiseksi. Toivottavasti ei Stingilläkään, joka istui muutamaa penkkiriviä edempänä minusta!

Queen + Freddie + Adam

Freddie Mercury teki tunnuskappaleen Barcelonan kesäolympialaisiin vuonna 1992. Mercury ja Montserrat Caballé ja tajunnan räjähdys. Voiko upeampaa olla? Uskomaton, ennennäkemätön yhdistelmä: oopperalaulaja ja rocktähti.

Freddie kuitenkin kuoli vuonna 1991, joten hän ei ehtinyt esiintyä Olympialaisten avajaisissa.

Siitä alkoi minulla Queenin ja Freddien kuuntelu. Olin toki kuullut ja tykännyt Queenista aiemminkin, mutta tähän aikaan rakastuin heidän musiikkiinsa.

Freddien ääni oli uskomaton. Queenille yhtyeenä ja musiikkimaailmalle yleensä oli suuri menetys menettää valovoimainen Freddie. Pian hänen kuolemansa jälkeen basisti John Deacon jätti yhtyeen, pitäytyen julkisuudesta.

Kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor esiintyivät vuosia eri solistein, mikä oli hienoa, koska musiikki elää ja Freddien muistoa samalla vaalittiin.

Mutta sitten tuli Adam Lambert!

Katsoin sinä vuonna Idolsin kun Adam oli siinä, ja jo ensimmäisestä koelaulusta huomasin, että nuorukaisella on aivan uskomaton ääni ja tyyli käyttää sitä. Koko Idolsin ajan Adam teki kaiken aivan erilailla kuin muut, upeita tulkintoja joka viikko, yhtään epäonnistunutta suoritusta ei ollut.

Suosikkejani oli Ring of Fire ja Mad World, juuri Idols-kisaversioina. Levytyksessä ne sitten pilattiin siistimmiksi, mikä osin "pilasi" omintakeisen tyylin. Ylituottamisesta harvoin seuraa mitään hyvää.

Sitten tuli huipennus: We Are the Champions Queenin kanssa. Vau! Se jätti sanattomaksi. Olin aivan myyty ja toivoin, että Adamista tulisi Queenin laulaja. Pian huhuttiinkin, että Queen olisi pyytänyt Lambertia solistiksi, mutta kauhukseni Adam valitsi soolouran ja musiikkityylin josta en pitänyt alkuunkaan.

Seurasin hyvin vähän Adamin uraa, oikeastaan vain suomalaisen poikakaverin verran, musiikki ei kiinnostanut. Kunnes tuli hieno uutinen: Queen + Adam Lambert lähtee yhteiselle kiertueelle ja unelmani toteutui.

Freddietä ja Adamia, näitä kahta suuruutta, yhdistää voimakas ja monivivahteinen ääni ja teatraalisuus. Parhaimmillaan se on kuin toisesta maailmasta.

Queen + Adam Lambert nähdään 19.11. Hartwall Areenalla.